Leica M11 häissä
Historiaa
Leicasta ei voi puhua ottamatta vähän puheeksi merkin historiaa. Leican ensimmäinen kamera valmistui 1913 ja jos huomioon ei oteta digitaaliseen kuvakennoon siirtymistä 35mm filmin sijaan, on kameran rakenne muuttunut yllättävän vähän. Vuodesta 1954, Leican M sarjaan esiteltiin M-mount ja sama bajonetti on edelleen käytössä kaikissa Leican rangefinder kameroissa eli ns. M-sarjassa. Samat vanhat objektiivit siis edelleen toimivat kaikissa M-kameroissa.
M-sarja
Leican moderni M-sarja on niin muotoilultaan kuin toimintaperiaatteiltaan hyvin samanlainen kuin filmikäyttöiset esivanhempansa. Tarkentaminen tapahtuu mekaanisen mittaetsimen kautta ja kaikki linssit ovat manuaalitarkenteisia.
Leica M3 - 35mm filmikamera
Modernin digitaalisen Leica M11 ja vanhan M3 välillä ei ole merkittävää eroa muotoilun osalta.
M11 - mallin tekniset ominaisuudet
Vaikkei tämän kaltaisessa kamerassa teknisillä ominaisuuksilla ole juurikaan merkitystä, niin laitan tärkeimmät ominaisuudet tähän alle:
60MP BSI CMOS sensor with dual gain design
Multi-field (matrix) light metering
ISO 64 - 50,000
Three Raw resolution options (60MP, 36MP, 18MP)
SD card UHS-II
64Gb of internal memory
Tässä kamerassa ei brassailla tarkennuksen nopeudella, sillä koko kamerassa ei ole automaattitarkennusta. Menut ja muut toiminnallisuudet ovat samaa luokkaa kuin kaikissa muissakin moderneissa kameroissa ja kaikki toimii ilman miettimistä tai lagittamista.
Kamerassa on muistikorttipaikan lisäksi myös sisäinen 64Gb muisti, joten kuvien varmuuskopiointi onnistuu lennossa, kuten hyvässä työkalussa kuuluukin. Sen verran pienehkö tuo hääkuvaamiseen kuitenkin on, että täydellä RAW-resoluutiolla kuvia menee sisäiseen muistiin karvan alle 500 kappaletta. Tämä tietää ainakin jonkinasteista varmuuskopiointitarvetta päivän aikana tai vaihtoehtoisesti sisäisen muistin käyttämistä jpg-varmuuskopioille ja muistikorttia RAW-kuville.
Kameran sensorista pienenä huomiona, että raakakuvaresoluutiota on kolme. Täysi 60Mpix, 36Mpix ja 18Mpix. Normaalisti kameroissa on ollut valittavana useampaa resoluutiota, mutta ne ovat poikkeuksetta tarkoittaneet sitä että pienemmällä resoluutiolla on käytetty pienempää osaa kennosta. Leica käyttää ns triple resolution -teknologiaa, jossa kenno yhdistelee yksittäisiä pikseleitä isommiksi ja valoherkemmiksi pikseleiksi. Leican mukaan tällä saavutetaan suurempi dynaaminen alue ja vähemmän kohinaa suuremmilla ISO-arvoilla kun käytetään 36 ja 18Mpix resoluutiota. Pakko sen verran sanoa, että itse en ole huomannu merkittävää eroa kummassakaan.
Kennon herkkyydestä ja kohinasta sen verran, että sonyyn tottuneena ei ihan samoihin lukemiin vielä ole uskaltanut nostaa. 60Mpixelin kennolla harvoin päästään kovin korkeisiin ISO-arvoihin, mutta ISO6400 on vielä todella kivan näköistä. Kohina on myös hyvin erilaista kuin vaikkapa sonylla, sellaista filmirakeen tyyppistä, joka ei juurikaan kuvissa häiritse.
Tarkentaminen
Tarkentaminen onkin sitten se kaikkein villein juttu Leican M-sarjassa. Se tekee kuvaamisesta hitaampaa, haastavampaa ja hyvin sitouttavaa ja palkitsevaa. Leica on siis rangefinder eli mittaetsinkamera. Se tarkoittaa että sen sijaan että kuvaa katsottaisiin linssin läpi kuten perinteisessä kamerassa, tarkennetaan kuva tähystysaukon kautta. Tarkentaminen tapahtuu kohdistamalla mittaetsimen ja tähystysaukon haamukuva keskenään. Kun näkymä ja haamukuva ovat kohdakkain, on kuva tarkka.
Tarkennuksen opettelu vie selvästi oman aikansa, mutta jo nyt normaalia häiden tohinaa ja tanssilattian meininkiä pystyy hyvin kuvaamaan isollakin aukolla. Katukuvauksessa zonefocus ja pieni aukko vaikuttaisi olevan avain onneen.
Muotoilu ja design vs käyttöergonomia
Käyttöergonomia on aina hyvin henkilökohtainen asia. Itsellä on suhteellisen kookkaat käpälät, joten ihan pienet kamerat harvoin sopivat kunnolla käteen. Esimerkiksi Sonyn a7iii oli todella hankalan mallinen käyttää.
Leican muotoilu ja ergonomia on vähän kaksipiippuinen asia. Kamera on kevyt ja linssit ovat kevyitä, joten käsi on aika pienellä rasituksella. Kameraa on käytännössä myös pakko käyttää kahdella kädellä, sillä vasen käsi hoitaa manuaalitarkennusta suoraan objektiivista. Itse kaipasin peukalolle vähän tukea, samaten kuin sormille vähän kynnystä eteen. Ratkaisin ergonomiapulman pienellä thumb gripillä ja nahkaisella suojakotelolla, jossa on pieni nystyrä etupuolella.
Tarkennuksen ergonomia on nerokkaasti suunniteltu. Objektiivin tarkennusrengas liikkuu noin kolmasosakierroksen, joten tarkennuksen pystyy hoitamaa helposti yhdellä sormella ja yhdellä liikkeellä, eikä otetetta ole tarpeen vaihtaa tarkentaessa. Tarkennukseen vaikuttaisi nopeasti tulevan lihasmuisti kun silmä-käsi -koordinaatio alkaa pikkuhiljaa kehittyä.
Objektiivit
Itselläni on tällä hetkellä kaksi Leican objektiivia käytössä ja vaikuttaisi että niillä pärjää hääkuvauksessa todella mainiosti. Yleiskäyttöön on Leica Summilux 35mm 1.4 ASPH ja potretteihin on Leica Summilux 50mm 1.4 ASPH FLE. Kummastakaan lasista en osaa sanoa muuta, kuin että optinen laatu vaikuttaa aika järjettömän hyvältä ja fyysinen rakenne on kuin sveitsiläisen kellosepän tekemää.
Paljon kuulee puhetta Leican optiikan mikrokontrastista ja 3D-pop efektistä. Niistä en osaa sanoa, mutta jotain todella kolmiulotteista ja filmimäistä kuvissa on. Se että johtuuko se kamerasta vai optiikasta on itselle melko yhdentekevää.
Miksi Leica?
Tähän kysymykseen ei varmasti ole vastausta joka tyydyttäisi kaikkia. M11 ei missään tapauksessa ole jokaiselle sopiva kamera. Se vaatii jo ymmärrystä valokuvaamisen perusperiaatteista ja valotuskolmion on hyvä olla selkäytimessä. Tarkentaminen vaatii harjoittelua ja kuvausprosessi on itsessään selvästi hitaampi kuin moderneilla automaattitarkenteisilla peilittömillä kameroilla. Ja sitten se tärkeä MUTTA…
Jokainen pitkään kuvannu tietää sen tunteen kun kuvaaminen alkaa maistua puulta. Kuvaamisesta on tullut nykykameroilla todella helppoa ja se ei vaadi juuri lainkaan keskittymistä ja itse kuvaaminen teknisenä suorituksena ei vaadi edes taitoa kovinkaan paljoa. Samalla tulee se ongelma että kuvaaminen alkaa tuntua puisevalta suorittamiselta eikä sitouta kuvaajaa.
Leicalla kuvauskokemus on jotain maagista ja olenkin monelle sanonut, että kun Leican ottaa käteen tulee heti olo että nyt ollaan tekemässä taidetta eikä räpsimässä kuvia. Kuvaustapahtuma sitouttaa ja pakottaa keskittymään. Kun ei voi ampua 11 kuvaa sekunnissa automaattitarkennuksen avustamana, joutuu oikeasti ennakoimaan tilanteita, miettimään rajauksia ja lukemaan valoa hyvin eri tavalla. Tämä opettaa nopeasti siihen suuntaan, että 30 räiskäistyn otoksen sijaan otetaankin kaksi mietittyä ja onnistunutta otosta. Leica ei anna armoa jos tekniikka on “spray and pray”.
Ei voi myöskään ohittaa sitä tosiasiaa, että Leican omistaminen tuntuu siltä kuin omistaisi palan kameroiden historiaa ja tarinaa. Kuvaamisessa fiilis on yksi tärkeimpiä tekijöitä ja sitä saa koko rahan edestä.
Hääkuvaajan näkökulmasta myös järjestelmän keveys on erittäin iso plussa. Koko hääkalusto mahtuu pieneen olkalaukkuun ja painaa saman verran kuin yksi sonyn runko ja iso objektiivi. Pitkän kuvauspäivän aikana sillä on yllättävän iso merkitys.
Kaikenkaikkiaan Leica on kamera jolla HALUAA kuvata ja jolla kuvaaminen ei tunnu lainkaan työltä. Ja se on iso asia.
Riittääkö kaksi Leica M-runkoa hääkuvaajalle?
Tällä hetkellä sanoisin että ei riitä. Häissä on muutamia niin nopeita tilanteita, että ainakaan omat taidot eivät riitä manuaalitarkennuksella hoitamaan vaikkapa kirkossa alttarille kävelyä. Tämä tarkoittaa sitä että hääkalusto tulee jatkossakin sisältämään tiettyjä tilanteita varten ainakin yhden automaattitarkenteisen rungon. Mutta 80-90 prosenttia päivästä hoituu varmasti kahdella M-sarjalaisella.
Oma pitkän tähtäimen suunnitelma on hankkia toiseksi rungoksi M11 monochrome, jonka ominaisuudet hämärässä kuvatessa ovat vertaansa vailla. Samalla yhden sonyn rungon pystyisi jättämään nopeita tilanteita varten. Mutta kuten aina elämässä, suunnitelmat saattavat vielä elää.
Loppusanat
Leica M11 ei ole kamera joka sopii jokaiselle. Sillä kuvaamisessa on omat haasteensa ja jo pelkästään järjettömältä tuntuva hinta ajaa monet varmasti muiden vaihtoehtojen pariin. Puuttuva automaattitarkennus, evf:n puuttuminen, hidas sarjakuvaus ja video-ominaisuuksien täydellinen puuttuminen ovat nykykameroihin tottuneelle isoja miinuksia. Mutta koska kuvaaminen on ennenkaikkea fiilislaji, ei päätöstä Leicasta oikeastaan voi tehdä pelkästään teknisten asioiden perusteella. Leicalla kuvaaminen on kokemus joka vie mennessään ja koukuttaa. Kameraa tulee kannettua kaikkialle mukana ja se kutsuu kuvaamaan.
Ja vaikka aina sanotaan ettei kalliimpi kamera tee parempaa kuvaajaa, niin tämä on kamera joka opettaa käyttäjänsä paremmaksi kuvaajaksi, jos sille antaa mahdollisuuden.
Leica M11 ja Summilux 35mm 1.4 ASPH